Meidän perheessämme pikkuveljet ovat tottuneet siihen, että isoveljet reissaavat kahden "kodin" väliä. Välillä poikia on kotona 2, välillä 3, välillä 4. Elämämme on yhtä muutostilannetta, eikä se ole aina lapsille helppoa. Reissaavat pojat ovat sopeutuneet tilanteeseen suht hyvin; tosin kumpikin tarvitsee enemmän tai vähemmän sopeutumisaikaa kotiin tultuaan.

Kohta 6-vuotiaamme kipuilee isoveljien reissaamista kovasti. Hänelle muutostilanteet ovat muutenkin vaikeita ja kun muutokseen liittyy ikävä veljeä kohtaan, on tilanne pojalle hyvin vaikea. On ihana asia, miten tärkeitä ja rakkaita isoveljet ovat, mutta äidin sydäntä särkee, kun ikävä on kova eikä lapsi osaa oikein purkaa ikäväänsä.

Kun isoveli on lähdössä, pikkuveli kiusaa. Pikkuveli tietää, että veljeä tulee ikävä ja se tuntuu pahalta. Jostain kumman syystä pikkuveli näyttää tämän kiusaamalla. Vielä lähtöhetkellä isoveli saa nyrkistä, kun pienemmästä tuntuu niin pahalta. Tai kun isoveli tulee takaisin kotiin, pikkuveli tervehtii tönäisemällä tai lyömällä. Minä aikuisena ymmärrän, mitä tunteita lapsella on tuon käytöksen takana. Olen yrittänyt sanoittaa niitä tunteita lapsellekin, ja nykyisin poika osaakin myöntää, että hänellä on ikävä. Kun hän vielä oppisi ilmaisemaan ikävänsä toisella tavalla. Ikävä saa olla. Sehän kertoo siitä, että toinen on tärkeä ja rakas.

Uusperhe-elämä ei siis ole helppoa niillekään lapsille, jotka pysyvät koko ajan kotona. Lapset sopeutuvat, sanotaan. Onhan se tietysti hyvä, että lapset sopeutuvat, mutta toisaalta miksi lasten pitää joutua sopeutumaan. Tässä nimenomaisessa tilanteessa kannan vastuuni aikuisena, mutta välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, missä kaikissa asioissa lapsilta voi vaatia sopeutumista. Aikuisten on välillä hyvä tinkiä omasta mukavuudestaan lasten eduksi. Kaikkeen ei lastenkaan pitäisi joutua sopeutumaan.

Kyllä pikkuveljille on onni nuo isoveljet. Ne, joita ihaillaan ja kaivataan. Onnea on kaivautua sänkyyn isoveljen viereen ja siellä yhdessä nauraa kihertää. Onnea on, kun isoveli lukee ääneen Aku Ankkaa. Onnea on keksiä yhdessä huimia seikkailuja ja rakentaa legoista mitä mielikuvituksellisempia asioita. Onnea on, kun isoveli on olemassa.