Lapsen uhmaikä on hyvin haastava vaihe vanhemmille ja ammattikasvattajille - unohtamatta lasta itseään. Meillä kotona on viime kuukausina eletty tätä tahtoikää. Pieni mies tahtoo ja ei tahdo eikä aina itsekään tiedä, mitä tahtoo. Ei tahdo pestä käsiä. Ei tahdo tulla syömään, kun ruuaksi ei ole makaronilaatikkoa. Ei tahdo raivata leluja. Ei tahdo tehdä pissaa IKINÄ. Eikä varsinkaan tahdo olla hiljaa, kun isä nukkuu yövuoron jälkeen. Välillä äiti ja isä ovat ihan tyhmiä, välillä isoveli saa ryöpytyksen niskaansa.

Kieltämättä toisinaan tuntuu savu nousevan korvista tämän pienen tahtojan kanssa. Ymmärrän, että tämäkin vaihe on tärkeä lapseni kehityksen kannalta ja tietenkin olen iloinen siitä, että lapseni kehittyy tässä suhteessa normaalisti. Lapsi uskaltaa kiukutella minulle, koska kokee minut turvalliseksi. Minä olen hänen äitinsä ja minun päälleni on turvallista kaataa pettymyksen, surun ja vihan tunteet. Toisaalta äidin syliin on turvallista käpertyä, kun tuntee itsensä oikein pieneksi. Kun kaipaa hellyyttä, rakkautta ja läheisyyttä.

Ei ammattikasvattajakaan jää osattomaksi lapsen uhmaiästä. Kyllä meidän poikammekin näyttää uhmaansa myös hoidossa; ehkä ne suurimmat uhmakohtaukset näytetään kuitenkin kotona. Harva se päivä poika tuntuu seisovan hoidossa kädet puuskassa, kun pitäisi tehdä jotain, mitä ei sillä hetkellä tahdo. Uhma näkyi myös 3-vuotisneuvolassa, kun poika ei halunnut tehdä tyhmiä tehtäviä.

Mutta ei se uhma ole helppo lapselle itselleenkään. Varsinkaan lapselle itselleen. Voin vain kuvitella, miten pelottavaakin uhman keskellä voi olla. Kun pitää uhmata ihan periaatteesta. En tule syömään, vaikka minulla onkin nälkä. Silloin lapselle pitääkin välittää tunne, että lapsi ei ole yksin. Että aikuinen on läsnä ja rakastaa, uhmasta huolimatta. Lapsella pitää olla tietoisuus siitä, että aikuisen syliin voi aina mennä, vaikka olisi kuinka uhmannut ja kiukutellut.

Ei ole helppoa olla pieni. 3-vuotias ymmärtää aika hyvin oman rajallisuutensa. Hän ei osaa kaikkea sitä, mitä haluaisi osata. Isoveli on aina taitavampi. 3-vuotias on innoissaan, kun osaa seisoa yhdellä jalalla. Sitten tulee 5-vuotia isoveli paikalle ja hän osaa hyppiä yhdellä jalalla. Epäreilua! Se on ison itkun paikka, kun ei olekaan yhtä taitava.

Uhmaikiäkin on hyvin erilaisia, aivan niinkuin lapsiakin. Perheessämme on neljä poikaa ja jokaisen uhma on ollut erilainen. Kaksi vanhinta ovat olleet aika helppoja tapauksia, kolmas oli varsinainen uhmaaja ja tämä kuopus jotain tuolta väliltä. Monesti on hermot koetuksella, mutta paljon auttaa sekin, kun ymmärtää, kuinka tärkeä vaihe uhmaikä on lapselle ja kuitenkin se kestää vain aikansa. Pikkuhiljaa kuopuksen uhma alkaa helpottaa ja sitten pääsemmekin odottamaan vanhimman pojan murrosikää.