Meidän Perhe -lehdessä 12/2011 Sinkkosen sohvalla -palstalla kaksi äitiä kirjoittaa huolensa 3-vuotiaiden lastensa vilkkaudesta. Toisen äidin lapsi on päiväkodissa, toisen käy kerhossa. Sekä päiväkodissa että kerhossa on kiinnitetty huomiota näiden lasten vilkkauteen. Äidit ovat huolissaan, ovatko heidän lapsensa ylivilkkaita. Vastaajana on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Sinkkonen tuo vastauksessaan esiin useita mielenkiintoisia kohtia, joista olen Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Sinkkonen sanoo, että 3-vuotias on vielä pieni. Ei voi odottaa, että 3-vuotias jaksaisi istua hiljaa paikallaan pitkiä aikoja. 3-vuotias vasta opettelee käyttäytymään eri tilanteissa. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki tämä: "Lapset voivat olla levottomia monista syistä, muun muassa siksi, että he ovat lapsia." Aivan! Jotenkin minusta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa lapset eivät aina saa olla lapsia. Jo pienten lasten pitäisi osata käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa, heidän pitäisi osata hallita tunteitaan ja ääntään. Lapset saavat olla olemassa, mutta eivät kuitenkaan näkyä ja kuulua. Tottakai rajat ja säännöt kuuluu olla; näiden avullahan lapset nimenomaan oppivat, kuinka missäkin tilanteessa käyttäydytään. Mielestäni pieni levottomuus on lapsille sallittua. Annetaan lasten olla lapsia. Iän myötä keskittymiskykykin paranee.

Sinkkonen kirjoittaa vastauksessaan myös siitä, kuinka lapset ovat nykyisin alttiita jatkuvalle ärsyketulvalle. Koko ajan on ympärillä ääntä, taustamelua. Se ei voi olla vaikuttamatta lasten levottomuuteen. Itse olen halunnut rauhoittaa ilmapiirin kotona. Meillä ei soi radio tai televisio taustameluna - eihän meillä edes näy televisio! Lapset saavat katsoa dvd-elokuvia silloin tällöin, mutta niitä ei katsota enää lähellä nukkumaanmenoa. Mielestäni hyvät yöunet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Neljän pojan kanssa ei melulta ja vauhdilta voi välttyä, mutta kun ääntä ja liikettä alkaa olla liian paljon, puetaan päälle ja lähdetään ulos tai rauhoitutaan esimerkiksi kirjoja lukemalla.

Perheemme 5-vuotias on aina ollut luonteeltaan energinen ja vilkas. Kuitenkin poika jaksaa keskittyä mieluiseen tekemiseen, on hyvin fiksu ajatuksiltaan ja monella tapaa lahjakas. Äidinvaistoni ei huuda, että lapsen vilkkaus olisi ongelma. Haastavaa se toki on. Otin kuitenkin asian puheeksi poikien varahoitopaikassa. Ajattelin, että voinhan minä äitinä olla sokea lapseni käytökselle ja varmasti ammattikasvattajat osaavat katsoa lastani toisenlaisin silmin. Heidän mielestään pojan käytöksessä ja kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Sanoivat poikaa energiseksi, mutta eivät ylivilkkaaksi. Olen iloinen, että otin asian puheeksi. Vaikka en ole ollut huolissani, olen varmaankin pyöritellyt asiaa mielessäni tiedostamattani. Tällainen keskustelu vanhempien ja päivähoitohenkilöstön välillä on mielestäni hyvin tärkeää.

Palatakseni vielä siihen lehtijuttuun... Sinkkonen ei myöskään kiistä adhd:n olemassaoloa. En minäkään. Kuinka voisinkaan, kun perheessämme on adhd-lapsi?! Uskon kuitenkin Sinkkosen tavoin, että adhd:n yleisyyttä liioitellaan ja lapsille annetaan liian heppoisin perustein adhd-leima otsaan. Tuskin alan ammattilaisten parissa, vaan enemmänkin tavan kansan keskuudessa ja varmasti jossain määrin myös päivähoidossa.