Tapahtui kerran perhekerhossa. Arviolta 5-vuotias tyttö suuttui lähtötohinoissa kaverilleen ja lyödä muksautti tätä. Lyöneen tytön äiti puuttui välittömästi tilanteeseen sanomalla: "Ei saa lyödä ilman hyvää syytä." Toivon totisesti, että äidiltä pääsi sammakonpoikanen eikä tuo ole perheen yleinen kasvatusperiaate. En ollut seuraamassa tilanteen jatkoa, joten en tiedä, huomasiko äiti sanoneensa jotain omituista. Jos äiti ei ole korjannut tytölle sanojaan, on lapsi saanut aika ikävän käsityksen lyömisen oikeellisuudesta.

Lapset lyövät, valitettavasti. Kun sanat eivät riitä ilmaisemaan tunteita, otetaan nyrkit avuksi. Kun suututtaa ja kiukuttaa, on helppo huitaista kaveria, siskoa tai veljeä - tai jopa vanhempia. Meidän toiseksi nuorin lapsemme oli reilu 2-vuotias uhmaikäinen, kun pikkuveli syntyi. Mustasukkaisuus oli valtavaa, uhma oli voimakasta. Ja lisäksi lapsen luonne oli - ja on vieläkin - hmm... energinen ja ajoittain raju. Silloin meillä heilui nyrkit. Tai jos ei nyrkki heilunut, poika raapi, repi, nipisteli, puri ja potki isoveljeään. Koskaan poika ei kohdistanut vihantunteitaan vauvaveljeen, vaan isoveli joutui sijaiskärsijäksi. Monesti oli voimaton olo lapsen kanssa. Mikään ei tuntunut auttavan. Poikaa kiellettiin, eristettiin, annettiin jäähyjä, asiasta keskusteltiin ja pojalle annettiin positiivista huomiota. Mutta ei, ei näistä ollut apua. Ainut, mikä auttoi, oli aika. Pikkuhiljaa mustasukkaisuus ja uhma helpottivat ja lyöminen väheni. Toisinaan nyrkki heiluu vieläkin, vaikka poika tietää, että toista ei saa lyödä, mutta 5-vuotiaan kanssa asiasta pystyy puhumaan.

Tällaiset lapsen vihantunteet eivät ole kasvattajalle helppoja kohdata. Varmasti kasvattajan omat lapsuudenkokemukset vaikuttavat siihen, kuinka lyömiseen suhtautuu. Toinen kasvattaja menettää hermonsa helpommin kuin toinen. Itse olen aina yrittänyt pohtia, mitä tunteita lapsen teon taustalla voi olla. Jos onnistun tunnistamaan lapsen tunteen, minun on helpompi ymmärtää lasta. Ymmärtää syitä lapsen käytökselle. Tekoa - lyömistä - ei tietenkään voi hyväksyä, mutta itse saan tästä ymmärtämisestä työvälineitä lapsen kanssa keskustelemiseen. Ja monesti lapsi rauhoittuu jo siitä, kun huomaa aikuisen ymmärtävän. Syliä ja ymmärrystä, näistä on usein apua tilanteen rauhoittamiseksi. Anteeksi on kuitenkin aina pyydettävä, sillä toista ei saa koskaan satuttaa. Nykyisin 5-vuotiaamme osaakin pyytää anteeksi oma-alotteisesti.

Mielestäni tässä(kin) asiassa aikuisen esimerkki on tärkeää. Sanotaanhan jo laissakin, että lapsen ruumiillinen kurittaminen on kielletty. Aikuinen ei saa missään tilanteessa satuttaa lasta. Jos itse satutan lasta, kuinka voin perustella lapselle, että toisen satuttaminen on kielletty?