Kun perheessä on pelkästään poikia, meinaa monesti vaateostoksilla iskeä epätoivo, kun poikien vaatteet ovat pääosin väriltään niin synkkiä. Mustaa, tummansinistä, vihreää, kuvina kaikenmaailman örkkejä. Tytöille on pinkkiä ja muita pastellisävyjä, punaista eri sävyissä. Kuvat vaatteissa ovat hyvin tyttömäisiä, joten ei niitä voi pojalle pukea. Miksi näin? Miksi lapset pitää jaotella vaatteidenkin perusteella tyttöihin ja poikiin pienestä pitäen? Miksi ei voi olla neutraaleja, kirkkaita vaatteita, jotka kävisivät sekä tytöille että pojille?

Olen kuullut erään isän suusta lausahduksen, että pojasta tulee homo, jos hän käyttää punaisia vaatteita! Kuinka ollakaan, pojan lempiväri oli pienenä punainen ja vaatekaapista löytyi useampi peruspunainen paita. Nykyisinhän pojalle voi löytää kaupasta myös pinkin paidan. Mitäköhän tämä isä tuumaisi sellaisesta?

Poikien vaatettaminen on ollut suhteellisen helppoa noin 7 ikävuoteen asti. Tarkoitan sitä, että valinnanvaraa on ollut. Kouluikään tultaessa pojalle on ostettava vaatteet isompien lasten (=nuorten) osastolta ja sittenpä se vaikeaa onkin. En halua pukea alakouluikäistäni teinien vaatteisiin! 10-vuotiaskin on vielä ihan lapsi, haluaisin hänelle "lapsellisempia" vaatteita kuin monessa kaupassa on tarjolla. Eikä lapsi itsekään halua pukeutua liian teinimäisiin vaatteisiin. Onneksi, voi onneksi olen löytänyt vaatekaupan, josta löydän isommallekin lapselle sekä äidin että pojan silmää miellyttäviä vaatteita!

Mutta palataanpa vielä punaiseen paitaan ja homouteen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa pojan homoudesta ei vielä tässä vaiheessa voi sanoa mitään, aika näyttää, mutta tuskinpa pojasta homoa tulee vaatteiden värin perusteella.

Lapsi oppii ja kehittyy koko ajan. Vauhti on välillä huimaa, kun uusia taitoja tulee kuin sieniä sateella. Ensin lapsi löytää kätensä, oppii liikkumaan ja kohta koko maailma on hänelle avoinna. Mitä mahdollisuuksia maailma onkaan täynnä! Tutkittavaa ja ihmeteltävää on vaikka kuinka paljon.

Kotiäitinä ollessani nautin suunnattomasti siitä, kun sain seurata läheltä lasteni kehitystä. Muistan, kuinka lähetin miehelleni tekstiviestejä lapsen saavuttamista uusista taidoista. Hieno hetki oli pakko jakaa jonkun kanssa välittömästi. Ja kuinka lapsikin nauttii siitä, kun oppii uutta. Ensin keskittynyt katse, kun uutta taitoa harjoitellaan. Sitten leveä hymy, kun lapsi huomaa osaavansa.

Meillä on tänä keväänä saatu iloita 6-vuotiaamme uusista taidoista. Tuleva eskarilainen on ollut motorisesti arka ja hieman kömpelökin. Kiikkuminen pelotti vielä 4-vuotiaana eikä poika oikein uskaltanut laskea liukumäkeäkään. Voi sitä riemua, kun poika oppi tänä keväänä ottamaan itse vauhtia kiikussa! Poika kiikkui ja kiikkui, vietti koko ulkonaoloajan kiikussa. Seuraavaksi poika oppi ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Se se vasta riemua olikin! Nyt poika mennä viipottaa pihaa ympäri niin hurjaa vauhtia, että äiti välillä hirvittää. Mutta olen onnellinen poikani puolesta.

Iloista kesää kaikille! Nautitaan auringosta ja pienistä ihmeistämme

Päiväkerhon kevätjuhlassa äiti keskustelee koko juhlan ajan takanaistuvan kanssa. Välillä naurahtaa jollekin jutulle niin, että nauru kuuluu monen penkkirivin päähän. Kevätjuhlan ohjelmana on nukketeatteri, äiti ei jaksa tästä kiinnostua. Millaisen viestin hän antaa lapsille, omille ja toisten?

Lopputalven liukkaalla kelillä, teiden ollessa lähes peilijäässä, äiti ajaa pyörällä lapsi pyörän turvaistuimessa. Kummallakaan ei ole pyöräilykypärää. Millaisen viestin hän antaa lapsille, omille ja toisten?

Isä hakee lapsia hoidosta. Lapsia autoon laittaessa isällä menee hermot ja kirosanat lentelevät. Lähellä olevat pienet korvat kuuntelevat. Millaisen viestin hän antaa lapsille, omille ja toisten?

Halusimmepa tai emme, me aikuiset olemme koko ajan roolimalleina lapsille. Sekä omillemme että vieraille. Lapset matkivat meitä, imevät meistä mallin siitä, kuinka eri tilanteissa ollaan ja käyttäydytään. Silloinkin, kun olemme yksin liikkeellä, jossain voi olla pienet silmät ja korvat auki. Meitä tarkkaillaan jatkuvasti.

Aikuisen on oltava aikuinen tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka omat lapsemme eivät näkisikään, kuinka kävelemme päin punaisia liikennevaloja, joku vieras lapsi voi sen nähdäkin. Meillä on vastuumme aikuisina. Me näytämme esimerkkiä kaikille lapsille.

Kuinka ylläolevan esimerkin äiti perustelee lapselleen, että kevätjuhlassa ollaan hiljaa ja keskitytään katsomaan esitystä? Tai kuinka lapselle perustellaan pyöräilykypärän tärkeyttä, jos aikuinen ei itse huolehdi omasta päästään? Kuinka kieltää lasta kiroilemasta, jos itsellä lentää ärräpäät? Me olemme aikuisia, meillä on velvollisuus antaa lapsille hyvää esimerkkiä.

Välillä ihmettelen, kuinka aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä. Ja lapsilta helposti vaaditaan käytössääntöjen osaamista, vaikka he eivät olisi siihen ikänsä puolesta valmiita. Aikuisena oleminen ei ole helppoa. Itse yritän toimia hyvänä esimerkkinä, siinä aina onnistumatta. Entä sinä?