Olen kuullut erään isän suusta lausahduksen, että pojasta tulee homo, jos hän käyttää punaisia vaatteita! Kuinka ollakaan, pojan lempiväri oli pienenä punainen ja vaatekaapista löytyi useampi peruspunainen paita. Nykyisinhän pojalle voi löytää kaupasta myös pinkin paidan. Mitäköhän tämä isä tuumaisi sellaisesta?

Poikien vaatettaminen on ollut suhteellisen helppoa noin 7 ikävuoteen asti. Tarkoitan sitä, että valinnanvaraa on ollut. Kouluikään tultaessa pojalle on ostettava vaatteet isompien lasten (=nuorten) osastolta ja sittenpä se vaikeaa onkin. En halua pukea alakouluikäistäni teinien vaatteisiin! 10-vuotiaskin on vielä ihan lapsi, haluaisin hänelle "lapsellisempia" vaatteita kuin monessa kaupassa on tarjolla. Eikä lapsi itsekään halua pukeutua liian teinimäisiin vaatteisiin. Onneksi, voi onneksi olen löytänyt vaatekaupan, josta löydän isommallekin lapselle sekä äidin että pojan silmää miellyttäviä vaatteita!

Mutta palataanpa vielä punaiseen paitaan ja homouteen. Tässä nimenomaisessa tapauksessa pojan homoudesta ei vielä tässä vaiheessa voi sanoa mitään, aika näyttää, mutta tuskinpa pojasta homoa tulee vaatteiden värin perusteella.

Kotiäitinä ollessani nautin suunnattomasti siitä, kun sain seurata läheltä lasteni kehitystä. Muistan, kuinka lähetin miehelleni tekstiviestejä lapsen saavuttamista uusista taidoista. Hieno hetki oli pakko jakaa jonkun kanssa välittömästi. Ja kuinka lapsikin nauttii siitä, kun oppii uutta. Ensin keskittynyt katse, kun uutta taitoa harjoitellaan. Sitten leveä hymy, kun lapsi huomaa osaavansa.

Meillä on tänä keväänä saatu iloita 6-vuotiaamme uusista taidoista. Tuleva eskarilainen on ollut motorisesti arka ja hieman kömpelökin. Kiikkuminen pelotti vielä 4-vuotiaana eikä poika oikein uskaltanut laskea liukumäkeäkään. Voi sitä riemua, kun poika oppi tänä keväänä ottamaan itse vauhtia kiikussa! Poika kiikkui ja kiikkui, vietti koko ulkonaoloajan kiikussa. Seuraavaksi poika oppi ajamaan pyörällä ilman apupyöriä. Se se vasta riemua olikin! Nyt poika mennä viipottaa pihaa ympäri niin hurjaa vauhtia, että äiti välillä hirvittää. Mutta olen onnellinen poikani puolesta.

Iloista kesää kaikille! Nautitaan auringosta ja pienistä ihmeistämme

Lopputalven liukkaalla kelillä, teiden ollessa lähes peilijäässä, äiti ajaa pyörällä lapsi pyörän turvaistuimessa. Kummallakaan ei ole pyöräilykypärää. Millaisen viestin hän antaa lapsille, omille ja toisten?

Isä hakee lapsia hoidosta. Lapsia autoon laittaessa isällä menee hermot ja kirosanat lentelevät. Lähellä olevat pienet korvat kuuntelevat. Millaisen viestin hän antaa lapsille, omille ja toisten?

Halusimmepa tai emme, me aikuiset olemme koko ajan roolimalleina lapsille. Sekä omillemme että vieraille. Lapset matkivat meitä, imevät meistä mallin siitä, kuinka eri tilanteissa ollaan ja käyttäydytään. Silloinkin, kun olemme yksin liikkeellä, jossain voi olla pienet silmät ja korvat auki. Meitä tarkkaillaan jatkuvasti.

Aikuisen on oltava aikuinen tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka omat lapsemme eivät näkisikään, kuinka kävelemme päin punaisia liikennevaloja, joku vieras lapsi voi sen nähdäkin. Meillä on vastuumme aikuisina. Me näytämme esimerkkiä kaikille lapsille.

Kuinka ylläolevan esimerkin äiti perustelee lapselleen, että kevätjuhlassa ollaan hiljaa ja keskitytään katsomaan esitystä? Tai kuinka lapselle perustellaan pyöräilykypärän tärkeyttä, jos aikuinen ei itse huolehdi omasta päästään? Kuinka kieltää lasta kiroilemasta, jos itsellä lentää ärräpäät? Me olemme aikuisia, meillä on velvollisuus antaa lapsille hyvää esimerkkiä.

Välillä ihmettelen, kuinka aikuisetkaan eivät osaa käyttäytyä. Ja lapsilta helposti vaaditaan käytössääntöjen osaamista, vaikka he eivät olisi siihen ikänsä puolesta valmiita. Aikuisena oleminen ei ole helppoa. Itse yritän toimia hyvänä esimerkkinä, siinä aina onnistumatta. Entä sinä?

Tämä uutinen herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Totta on, että ADHD on yleisempää pojilla kuin tytöillä. Totta on myös se, että nykyisin ADHD-diagnooseja on paljon. Mutta onko niitä todellisuudessa enemmän kuin vuosikymmeniä sitten vai onko ADHD tämän päivän muotisairaus? Totta on sekin, että nykyisin lapsen kehityksestä tiedetään enemmän kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Lapsia osataan diagnosoida, on enemmän tietoa näistä neurologisista sairauksista, mutta luulen myös, että diagnooseja annetaan joissain tapauksissa liian helposti.

Voisiko osa ADHD-diagnooseista todellakin johtua liian aikaisesta koulunaloituksesta? Kyllähän lasten kehitykselliset erot 7-vuotiaina voivat olla hurjiakin. Joulukuussa syntynyt lapsi on lähes vuoden nuorempi kuin tammikuussa syntynyt luokkakaveri. Poikien voi muutenkin olla tyttöjä vaikeampi sopeutua koulumaailmaan, ja loppuvuodesta syntyneillä tämä voi olla vielä vaikeampaa. Uskon näin. Kyllä tälläkin on varmasti vaikutusta, unohtamatta suuria luokkakokoja ja jatkuvaa ärsyketulvaa ympärillä.

Vanhin poikani on syntynyt marraskuussa. Hän kävi ennen ensimmäistä luokkaa starttiluokan, sillä hän ei ollut vielä eskarin jälkeen koulukypsä. Hän sai vuoden lisäaikaa kasvamiselleen, ja tässä tapauksessa se oli erittäin hyvä asia. Koulun aloitus oli helpompaa vajaa 8-vuotiaana. Pojalla on myös ADHD-diagnoosi. Koulussa oireilu oli lähinnä ADD-tyyppistä keskittymisvaikeuksineen, kotona ylivilkkautta ja levottomuutta. ADHD:ta on olemassa, mutta silti mietin, onko se aina sitä.

Kohta 6-vuotiaamme kipuilee isoveljien reissaamista kovasti. Hänelle muutostilanteet ovat muutenkin vaikeita ja kun muutokseen liittyy ikävä veljeä kohtaan, on tilanne pojalle hyvin vaikea. On ihana asia, miten tärkeitä ja rakkaita isoveljet ovat, mutta äidin sydäntä särkee, kun ikävä on kova eikä lapsi osaa oikein purkaa ikäväänsä.

Kun isoveli on lähdössä, pikkuveli kiusaa. Pikkuveli tietää, että veljeä tulee ikävä ja se tuntuu pahalta. Jostain kumman syystä pikkuveli näyttää tämän kiusaamalla. Vielä lähtöhetkellä isoveli saa nyrkistä, kun pienemmästä tuntuu niin pahalta. Tai kun isoveli tulee takaisin kotiin, pikkuveli tervehtii tönäisemällä tai lyömällä. Minä aikuisena ymmärrän, mitä tunteita lapsella on tuon käytöksen takana. Olen yrittänyt sanoittaa niitä tunteita lapsellekin, ja nykyisin poika osaakin myöntää, että hänellä on ikävä. Kun hän vielä oppisi ilmaisemaan ikävänsä toisella tavalla. Ikävä saa olla. Sehän kertoo siitä, että toinen on tärkeä ja rakas.

Uusperhe-elämä ei siis ole helppoa niillekään lapsille, jotka pysyvät koko ajan kotona. Lapset sopeutuvat, sanotaan. Onhan se tietysti hyvä, että lapset sopeutuvat, mutta toisaalta miksi lasten pitää joutua sopeutumaan. Tässä nimenomaisessa tilanteessa kannan vastuuni aikuisena, mutta välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, missä kaikissa asioissa lapsilta voi vaatia sopeutumista. Aikuisten on välillä hyvä tinkiä omasta mukavuudestaan lasten eduksi. Kaikkeen ei lastenkaan pitäisi joutua sopeutumaan.

Kyllä pikkuveljille on onni nuo isoveljet. Ne, joita ihaillaan ja kaivataan. Onnea on kaivautua sänkyyn isoveljen viereen ja siellä yhdessä nauraa kihertää. Onnea on, kun isoveli lukee ääneen Aku Ankkaa. Onnea on keksiä yhdessä huimia seikkailuja ja rakentaa legoista mitä mielikuvituksellisempia asioita. Onnea on, kun isoveli on olemassa.

Olen surullinen hollantilaisten lasten puolesta. Mielestäni noin pieni vauva on aivan liian pieni menemään hoitoon. Hyvänen aika, mielestäni alle 3-vuotiaan paikka on kotona, joten tuntuu aivan käsittämättömältä, että jossain maassa laitetaan ihan pienet vauvat hoitoon! 3-kuinen vauva on vasta luomassa kiintymyssuhdettaan, jolle ei voi olla hyväksi se, että ympärillä olevat hoitajat vaihtuvat. Fennen ryhmä on "vertikaalinen päiväkotiryhmä"; tarkoittaa siis sitä, että ryhmässä on lapsia kolmikuisesta kolmivuotiaisiin. Pienet vauvat joutuvat viettämään päiviään liian suuressa hälinässä ja melussa, eivätkä he mitenkään voi saada riittävästi yksilöllistä huomiota hoitajilta.

Onni on, että Hollanissa äitien osa-aikatyö on paljon, paljon yleisempää kuin Suomessa. Kunnon mahdollisuus osa-aikatyöhön olisi tervetullut Suomeenkin. Suurimman osan viikosta Fenne siis saa olla kotona äitinsä kanssa, onneksi, mutta en voi silti olla ihmettelemättä.

Tunnustaudun jonkinasteiseksi "imetyshihhuliksi". Kannatan puolen vuoden täysimetystä ja osittaisimetystä vähintään vuoden ikään asti, mielellään pidempäänkin. Toisaalta ymmärrän, että imetys tai imettämättäjättäminen on oma valinta, joten hihhuloin vain omiani, jo loppuneita, imetyksiäni. Mutta silti... Hollanissa on yleistä, että äiti lopettaa imetyksen töihin palattuaan. Luonnollisesti on raskasta pumpata maitoa työpäivän aikana, vaikka Hollannin laki velvoittaakin työpaikat järjestämään äideille lukittavan huoneen maidon pumppaamista varten. Moni äiti kokee kuitenkin helpommaksi lopettaa imetyksen. Tämäkin kaikki on pois niiltä pieniltä vauvoilta. Äidinmaidon kautta he saisivat mm. tärkeitä vasta-aineita tauteja vastaan. Unohtamatta sitä imetyshetken psyykkistä läheisyyttä, joka voisi olla monelle pienelle hyvin tärkeää hoitopäivän jälkeen. Läheisyyttä voi toki antaa muutenkin, ja aivan varmasti hollantilaiset äidit rakastavat lapsiaan kuten suomalaisetkin äidit.

Silti ihmettelen Hollannin systeemiä.

Olin työssäoppimisjaksolla päiväkodissa ja nautin myös päiväkodin lasten seurasta. Oli todella hienoa oppia tuntemaan lapset, huomata heidän erityispiirteensä. Jokainen lapsi oli kerrassaan valloittava omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Toisten kanssa synkkaa heti, toisten kanssa vaaditaan pidempi tutustuminen. Mutta kun jaksaa nähdä vaivan ja tutustua lapseen - siis todella tutustua - voi huomata, kuinka ihana ja ainutlaatuinen jokainen lapsi on. Ja kuinka nopeasti lapsiin kiintyykään! Vielä näin monta viikkoa työssäoppimisen jälkeenkin nämä piltit pienoiset ovat mielessäni ja ajatuksissani.

Lapset ovat Jumalan lahja, ehdottomasti. Ennen omia lapsia en osannut edes kuvitella, kuinka täydellisesti lapset ottavat paikan sydämessäni. Kuinka paljon rakastan lapsiani ja kuinka rakastan olla äiti. Kun pienet kädet tulevat halaamaan ja pieni suu muiskauttaa suukon poskelle. Se on onnea. Se on elämää.

Kunnilla on jo nyt vaikeuksia vastata päivähoidon tarpeisiin. Monet kunnat maksavat kuntalisää, jotta kaikista pienimmät lapset pysyisivät pidempään kotihoidossa. Juuri näiden pienimpien lasten päivähoito on kunnille kalliimpaa kuin isompien lasten. Ja ylipäätään kotihoidontuki tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin päivähoito. Mitä säästöjä tällä siis saavutettaisiin? Päiväkodit pullistelevat lapsia ja paikoin on vaikeuksia saada päteviä sijaisia. Entäpä, kun hoitoon onkin tulossa suuri määrä 2-vuotiaita? Mistä heille löytyy hoitopaikka?

Erityisen huolissani olen kuitenkin näistä pienistä lapsista, jos hallituksen kaavailema leikkaus menee läpi. Viime päivinä olen lukenut kiintymyssuhdeteoriaa, jonka näkökulmasta katsottuna alle 3-vuotiaan paikka ei ole päiväkodissa. Alle 3-vuotias on pieni. Hän tarvitsee lähelleen läheisiä ja pysyviä ihmissuhteita; juuri niitä ihmisiä, jotka ovat olleet hänen elämässään läsnä syntymästä lähtien. Alle 3-vuotias ei pysty pitämään mielessään kuvaa äidistä ja isästä koko hoitopäivän ajan. Pieni lapsi tarvitsee paljon syliä ja läheisyyttä häntä hoitavilta ihmisiltä. Päivähoidossa ei pystytä vastaamaan tähän lapsen tarpeeseen.

Alle 3-vuotias ei tarvitse erityisiä virikkeitä kehityksensä tueksi. Hänelle riittää ne virikkeet, joita lähes jokainen vanhempi pystyy hänelle kotona tarjoamaan. Toki poikkeuksiakin on, siihen en ota nyt kantaa. Lisäksi vanhemmilla tulisi olla oikeus valita lapsensa hoitomuoto jatkossakin. On väärin, jos vanhemmat pakotetaan viemään 2-vuotias hoitoon.

Olin äskettäin työssäoppimisjaksolla päiväkodin 1-3-vuotiaiden ryhmässä. Olin alussa järkyttynyt siitä, kuinka vähän oli aikaa lapsen yksilölliseen kohtaamiseen. Ja juuri nämä pienet lapset tarvitsevat sitä yksilöllistä kohtaamista paljon! Koin monesti, että lapsia hoidettiin kuin liukuhihnalla. Henkilökunta yritti varmasti parhaansa, mutta resurssit ovat, mitkä ovat. Surullista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että alle 3-vuotiaan paikka ei ole päiväkodissa.

Toivon, että hallitus ymmärtää olla puuttumatta kotihoidontukeen. Se voi tulla kalliiksi. Vaikutukset lapsiin voivat näkyä vasta vuosikymmenten päässä, kun nämä pikkuiset ovat aikuisia. Onko siihen oikeasti varaa? Eikö olisi paljon viisaampaa huolehtia siitä, että lapset saavat kaikin puolin turvallisen lapsuuden?