Sanomalehti Karjalaisen verkkolehdessä uutisoitiin 10.5.2012 otsikolla "Loppuvuoden pojilla paljon ADHD-diagnooseja". Lyhyessä jutussa kerrotaan, että ruotsalaisten tilastojen mukaan joulukuussa syntyneellä pojalla on yli 30 prosenttia suurempi todennäköisyys saada ADHD-diagnoosi kuin alkuvuodesta syntyneellä ikätoverilla. Tutkijat arvelevat, että monesti todellinen syy on koulun aloittaminen liian aikaisin.

Tämä uutinen herättää minussa monenlaisia ajatuksia. Totta on, että ADHD on yleisempää pojilla kuin tytöillä. Totta on myös se, että nykyisin ADHD-diagnooseja on paljon. Mutta onko niitä todellisuudessa enemmän kuin vuosikymmeniä sitten vai onko ADHD tämän päivän muotisairaus? Totta on sekin, että nykyisin lapsen kehityksestä tiedetään enemmän kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Lapsia osataan diagnosoida, on enemmän tietoa näistä neurologisista sairauksista, mutta luulen myös, että diagnooseja annetaan joissain tapauksissa liian helposti.

Voisiko osa ADHD-diagnooseista todellakin johtua liian aikaisesta koulunaloituksesta? Kyllähän lasten kehitykselliset erot 7-vuotiaina voivat olla hurjiakin. Joulukuussa syntynyt lapsi on lähes vuoden nuorempi kuin tammikuussa syntynyt luokkakaveri. Poikien voi muutenkin olla tyttöjä vaikeampi sopeutua koulumaailmaan, ja loppuvuodesta syntyneillä tämä voi olla vielä vaikeampaa. Uskon näin. Kyllä tälläkin on varmasti vaikutusta, unohtamatta suuria luokkakokoja ja jatkuvaa ärsyketulvaa ympärillä.

Vanhin poikani on syntynyt marraskuussa. Hän kävi ennen ensimmäistä luokkaa starttiluokan, sillä hän ei ollut vielä eskarin jälkeen koulukypsä. Hän sai vuoden lisäaikaa kasvamiselleen, ja tässä tapauksessa se oli erittäin hyvä asia. Koulun aloitus oli helpompaa vajaa 8-vuotiaana. Pojalla on myös ADHD-diagnoosi. Koulussa oireilu oli lähinnä ADD-tyyppistä keskittymisvaikeuksineen, kotona ylivilkkautta ja levottomuutta. ADHD:ta on olemassa, mutta silti mietin, onko se aina sitä.

Meidän perheessämme pikkuveljet ovat tottuneet siihen, että isoveljet reissaavat kahden "kodin" väliä. Välillä poikia on kotona 2, välillä 3, välillä 4. Elämämme on yhtä muutostilannetta, eikä se ole aina lapsille helppoa. Reissaavat pojat ovat sopeutuneet tilanteeseen suht hyvin; tosin kumpikin tarvitsee enemmän tai vähemmän sopeutumisaikaa kotiin tultuaan.

Kohta 6-vuotiaamme kipuilee isoveljien reissaamista kovasti. Hänelle muutostilanteet ovat muutenkin vaikeita ja kun muutokseen liittyy ikävä veljeä kohtaan, on tilanne pojalle hyvin vaikea. On ihana asia, miten tärkeitä ja rakkaita isoveljet ovat, mutta äidin sydäntä särkee, kun ikävä on kova eikä lapsi osaa oikein purkaa ikäväänsä.

Kun isoveli on lähdössä, pikkuveli kiusaa. Pikkuveli tietää, että veljeä tulee ikävä ja se tuntuu pahalta. Jostain kumman syystä pikkuveli näyttää tämän kiusaamalla. Vielä lähtöhetkellä isoveli saa nyrkistä, kun pienemmästä tuntuu niin pahalta. Tai kun isoveli tulee takaisin kotiin, pikkuveli tervehtii tönäisemällä tai lyömällä. Minä aikuisena ymmärrän, mitä tunteita lapsella on tuon käytöksen takana. Olen yrittänyt sanoittaa niitä tunteita lapsellekin, ja nykyisin poika osaakin myöntää, että hänellä on ikävä. Kun hän vielä oppisi ilmaisemaan ikävänsä toisella tavalla. Ikävä saa olla. Sehän kertoo siitä, että toinen on tärkeä ja rakas.

Uusperhe-elämä ei siis ole helppoa niillekään lapsille, jotka pysyvät koko ajan kotona. Lapset sopeutuvat, sanotaan. Onhan se tietysti hyvä, että lapset sopeutuvat, mutta toisaalta miksi lasten pitää joutua sopeutumaan. Tässä nimenomaisessa tilanteessa kannan vastuuni aikuisena, mutta välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan, missä kaikissa asioissa lapsilta voi vaatia sopeutumista. Aikuisten on välillä hyvä tinkiä omasta mukavuudestaan lasten eduksi. Kaikkeen ei lastenkaan pitäisi joutua sopeutumaan.

Kyllä pikkuveljille on onni nuo isoveljet. Ne, joita ihaillaan ja kaivataan. Onnea on kaivautua sänkyyn isoveljen viereen ja siellä yhdessä nauraa kihertää. Onnea on, kun isoveli lukee ääneen Aku Ankkaa. Onnea on keksiä yhdessä huimia seikkailuja ja rakentaa legoista mitä mielikuvituksellisempia asioita. Onnea on, kun isoveli on olemassa.

Meidän Perhe -lehdessä 4/2012 oli juttu Pienet tarhalaiset, joka kertoi hollantilaisten lasten päivähoidosta. Hollantilaiset äidit palaavat töihin vauvan ollessa 3 kuukautta vanha. Juttua varten on haastateltu pienen Fenne-tytön äitiä, joka kertoo kokemuksistaan. Fennen äiti tekee kolmipäiväistä työviikkoa; vauva on päiväkodissa kahtena päivänä, yhden päivän viikossa tyttö on mummolassa hoidossa.

Olen surullinen hollantilaisten lasten puolesta. Mielestäni noin pieni vauva on aivan liian pieni menemään hoitoon. Hyvänen aika, mielestäni alle 3-vuotiaan paikka on kotona, joten tuntuu aivan käsittämättömältä, että jossain maassa laitetaan ihan pienet vauvat hoitoon! 3-kuinen vauva on vasta luomassa kiintymyssuhdettaan, jolle ei voi olla hyväksi se, että ympärillä olevat hoitajat vaihtuvat. Fennen ryhmä on "vertikaalinen päiväkotiryhmä"; tarkoittaa siis sitä, että ryhmässä on lapsia kolmikuisesta kolmivuotiaisiin. Pienet vauvat joutuvat viettämään päiviään liian suuressa hälinässä ja melussa, eivätkä he mitenkään voi saada riittävästi yksilöllistä huomiota hoitajilta.

Onni on, että Hollanissa äitien osa-aikatyö on paljon, paljon yleisempää kuin Suomessa. Kunnon mahdollisuus osa-aikatyöhön olisi tervetullut Suomeenkin. Suurimman osan viikosta Fenne siis saa olla kotona äitinsä kanssa, onneksi, mutta en voi silti olla ihmettelemättä.

Tunnustaudun jonkinasteiseksi "imetyshihhuliksi". Kannatan puolen vuoden täysimetystä ja osittaisimetystä vähintään vuoden ikään asti, mielellään pidempäänkin. Toisaalta ymmärrän, että imetys tai imettämättäjättäminen on oma valinta, joten hihhuloin vain omiani, jo loppuneita, imetyksiäni. Mutta silti... Hollanissa on yleistä, että äiti lopettaa imetyksen töihin palattuaan. Luonnollisesti on raskasta pumpata maitoa työpäivän aikana, vaikka Hollannin laki velvoittaakin työpaikat järjestämään äideille lukittavan huoneen maidon pumppaamista varten. Moni äiti kokee kuitenkin helpommaksi lopettaa imetyksen. Tämäkin kaikki on pois niiltä pieniltä vauvoilta. Äidinmaidon kautta he saisivat mm. tärkeitä vasta-aineita tauteja vastaan. Unohtamatta sitä imetyshetken psyykkistä läheisyyttä, joka voisi olla monelle pienelle hyvin tärkeää hoitopäivän jälkeen. Läheisyyttä voi toki antaa muutenkin, ja aivan varmasti hollantilaiset äidit rakastavat lapsiaan kuten suomalaisetkin äidit.

Silti ihmettelen Hollannin systeemiä.

Lapset ovat elämäni suuri ilo. Nautin lasteni seurasta ja heidän kanssaan puuhastelusta. Nautin seuratessani heidän leikkejään, kasvuaan ja kehitystään. Iloitsen heidän onnistumisistaan ja uusista taidoista. Olen onnellinen seuratessani veljesten välistä rakkautta ja yhteenkuuluvuutta. Toisinaan sydämeni on pakahtua siitä tunteesta, kun minulla on elämässäni on Suuret Ihmeet.

Olin työssäoppimisjaksolla päiväkodissa ja nautin myös päiväkodin lasten seurasta. Oli todella hienoa oppia tuntemaan lapset, huomata heidän erityispiirteensä. Jokainen lapsi oli kerrassaan valloittava omalla, ainutlaatuisella tavallaan. Toisten kanssa synkkaa heti, toisten kanssa vaaditaan pidempi tutustuminen. Mutta kun jaksaa nähdä vaivan ja tutustua lapseen - siis todella tutustua - voi huomata, kuinka ihana ja ainutlaatuinen jokainen lapsi on. Ja kuinka nopeasti lapsiin kiintyykään! Vielä näin monta viikkoa työssäoppimisen jälkeenkin nämä piltit pienoiset ovat mielessäni ja ajatuksissani.

Lapset ovat Jumalan lahja, ehdottomasti. Ennen omia lapsia en osannut edes kuvitella, kuinka täydellisesti lapset ottavat paikan sydämessäni. Kuinka paljon rakastan lapsiani ja kuinka rakastan olla äiti. Kun pienet kädet tulevat halaamaan ja pieni suu muiskauttaa suukon poskelle. Se on onnea. Se on elämää.

Viime aikoina on julkisuudessa ollut keskustelua siitä, että hallitus olisi lyhentämässä kotihoidontukea kolmesta vuodesta kahteen vuoteen. En voi olla hämmästelemättä, kuinka typerä ja lyhytkatseinen tuo ajatus onkaan!

Kunnilla on jo nyt vaikeuksia vastata päivähoidon tarpeisiin. Monet kunnat maksavat kuntalisää, jotta kaikista pienimmät lapset pysyisivät pidempään kotihoidossa. Juuri näiden pienimpien lasten päivähoito on kunnille kalliimpaa kuin isompien lasten. Ja ylipäätään kotihoidontuki tulee yhteiskunnalle halvemmaksi kuin päivähoito. Mitä säästöjä tällä siis saavutettaisiin? Päiväkodit pullistelevat lapsia ja paikoin on vaikeuksia saada päteviä sijaisia. Entäpä, kun hoitoon onkin tulossa suuri määrä 2-vuotiaita? Mistä heille löytyy hoitopaikka?

Erityisen huolissani olen kuitenkin näistä pienistä lapsista, jos hallituksen kaavailema leikkaus menee läpi. Viime päivinä olen lukenut kiintymyssuhdeteoriaa, jonka näkökulmasta katsottuna alle 3-vuotiaan paikka ei ole päiväkodissa. Alle 3-vuotias on pieni. Hän tarvitsee lähelleen läheisiä ja pysyviä ihmissuhteita; juuri niitä ihmisiä, jotka ovat olleet hänen elämässään läsnä syntymästä lähtien. Alle 3-vuotias ei pysty pitämään mielessään kuvaa äidistä ja isästä koko hoitopäivän ajan. Pieni lapsi tarvitsee paljon syliä ja läheisyyttä häntä hoitavilta ihmisiltä. Päivähoidossa ei pystytä vastaamaan tähän lapsen tarpeeseen.

Alle 3-vuotias ei tarvitse erityisiä virikkeitä kehityksensä tueksi. Hänelle riittää ne virikkeet, joita lähes jokainen vanhempi pystyy hänelle kotona tarjoamaan. Toki poikkeuksiakin on, siihen en ota nyt kantaa. Lisäksi vanhemmilla tulisi olla oikeus valita lapsensa hoitomuoto jatkossakin. On väärin, jos vanhemmat pakotetaan viemään 2-vuotias hoitoon.

Olin äskettäin työssäoppimisjaksolla päiväkodin 1-3-vuotiaiden ryhmässä. Olin alussa järkyttynyt siitä, kuinka vähän oli aikaa lapsen yksilölliseen kohtaamiseen. Ja juuri nämä pienet lapset tarvitsevat sitä yksilöllistä kohtaamista paljon! Koin monesti, että lapsia hoidettiin kuin liukuhihnalla. Henkilökunta yritti varmasti parhaansa, mutta resurssit ovat, mitkä ovat. Surullista. Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että alle 3-vuotiaan paikka ei ole päiväkodissa.

Toivon, että hallitus ymmärtää olla puuttumatta kotihoidontukeen. Se voi tulla kalliiksi. Vaikutukset lapsiin voivat näkyä vasta vuosikymmenten päässä, kun nämä pikkuiset ovat aikuisia. Onko siihen oikeasti varaa? Eikö olisi paljon viisaampaa huolehtia siitä, että lapset saavat kaikin puolin turvallisen lapsuuden?

Yle Lahti uutisoi eilen otsikolla "Riitely kasvattaa lapsesta selviytyjän" (voit lukea uutisen täällä). Jutussa on haastateltu Helsingin oppilashuollon päällikköä Vesa Nevalaista. Lasten välinen riitely opettaa lapsille puolensa pitämistä, neuvottelemista, sopimista ja periksiantamista. Aikuisten pitäisi antaa lasten riidellä omat riitansa; toki tilanteeseen pitää välittömästi puuttua, jos riita muuttuu fyysiseksi. Toista ei saa koskaan satuttaa. Nevalaisen mukaan sellaiset lapset, jotka ovat oppineet pitämään puoliaan ja sopimaan, ovat aikuisena vahvempia kuin ne lapset, jotka eivät ole saaneet riidellä. Riidellessä lapsi oppii myös sen, mikä yhteiskunnassa on hyväksyttävää ja sallittua. Riitely kehittää lapsen sosiaalisia taitoja.

Niin, voin olla Vesa Nevalaisen kanssa samaa mieltä monesta asiasta. Riidat kuuluvat elämään - niin aikuisilla kuin lapsillakin. Riitely ei tarkoita sitä, että en tykkää sinusta. Asioista voidaan olla eri mieltä ja niistä voidaan riidelläkin, ei se ole maailmanloppu. Lastenkin on hyvä oppia riitelemään oikealla tavalla. Tärkeintä on, että toista ei satuteta ja riita sovitaan. Näin kaikille jää hyvä mieli.

Paras paikka opetella riitelemistä on tietenkin oma koti. Se tuttu ja turvallinen pesä, jossa on ne kaikista läheisimmät ihmiset. Näille lähimmilleen on turvallista tuulettaa tunteitaan. Heidän kanssaan on turvallista opetella riitelemään. Jos lapsella on sisaruksia, näitä oppimiskokemuksia tulee automaattisesti.

Kyllä meilläkin lapset riitelevät - välillä enemmän, välillä vähemmän. Välillä elämä tuntuu hyvin leppoisalta ja sopuisalta, kun lapset leikkivät yhdessä ja kaikilla on hauskaa. Välillä taas elämä tuntuu pelkältä riitelyltä, kiistelyltä ja nahinalta. Riitelyn syyt voivat olla mitättömän pieniä, ainakin aikuisen näkökulmasta katsottuna. Pienimmillä pojilla riitely muuttuu helposti fyysisesti, jolloin aikuisen on puututtava tilanteeseen. Isommatkin tulevat helposti kantelemaan aikuiselle. Myönnän, että puutun lasten väliseen riitelyyn liian helposti. En aina jaksa kuunnella sitä huutoa ja meteliä, vaan on helpompi puhaltaa peli poikki. Yritän kannustaa lapsia neuvottelemaan ja tekemään kompromisseja. Siinähän ne samalla oppivat, kuinka riitatilanteessa toimitaan.

Toivon, että lapseni oppivat kotona oikean tavan riidellä. Riitoja heidän elämässään tulee riittämään. Riidellään kavereiden kanssa ja myöhemmin tulevaisuudessa oman puolison kanssa. Siis riidelkää, rakkaani - sekin opettaa teille paljon hyvää!

Kuulin ystävältäni jutun hänen ystävänsä kohta 3-vuotiaasta pojasta. Poika on luonteeltaan varsin vilkas ja omaa tahtoa on paljon, niinkuin tietysti ikään kuuluu. Päiväkodissa on tullut esiin ongelma, kun henkilökunta ei saa poikaa ulos. Poika ei halua ulos eikä suostu pukemaan, joten jonkun henkilökunnasta on jäätävä pojan kanssa sisälle.

Olen aivan ihmeissäni. Kuinka näin pienelle lapselle on päiväkodissa annettu päätösvalta ulkoilun suhteen?! Eihän se ole lapsen asia päättää, meneekö ulos vai ei. Ulos mennään, kun on ulkoilun aika. Entä jos lapsi ei halua mennä päiväunille tai syömään? Eikö hänen tarvitse sitäkään? Tai entä jos muutkin ryhmän lapset päättävät, etteivät halua ulos? Eikö kukaan mene ulos? Yksinkertaisesti on asioita, joita lapset eivät päätä ja tämä on sellainen.

On pakko ihmetellä päiväkodin henkilökunnan toimintaa, kuinka tällaiseen tilanteeseen on päädytty. Uskon ja osittain tiedänkin, että tässä uudessa päiväkodissa on ammattitaitoista ja kokenutta henkilökuntaa. Kuinka sitten yksi lapsi voi pompottaa heitä tällä tavalla? Kuinka he eivät vain pue lasta ja laita pihalle muiden mukana?

Kuinka tällaisessa tilanteessa sitten pitäisi toimia? Jos päiväkodissa on periaate, että lapsi pukee itse päällensä, ollaankin vaikeuksissa, jos lapsi itsepäisesti kieltäytyy pukemasta. Pukeeko sitten aikuinen? Mitä se viestittää lapselle? Onko lapsi sittenkin voittaja, jos aikuinen pukee hänet? Sitäkö hän on kiukuttelullaan halunnutkin? Sain sen käsityksen, että lapsi kuitenkin nauttii ulkoilusta. Vain uloslähteminen (ja myös sisälle tuleminen) ovat hänelle vaikeita; kuten myös monelle muulle 3-vuotiaalle.

Kun kuulin tästä asiasta, ensireaktioni oli, että onpas henkilökunta ammattitaidotonta, kun eivät saa yhtä 3-vuotiasta ulos. Tarkemmin asiaa mietittyäni minulle selvisi, että ei asia olekaan niin yksinkertainen. Ja tietenkään en tiedä kaikkia asiaan liittyviä kantoja; olen kuullut vain tämän yhden version. Sen tiedän, että vanhempien kanssa on sovittu, että lapsi puetaan ulos vaikka väkisin. Tätä mieltä minäkin olen, sillä lapsi ei voi päättää, lähteekö hän ulos vai ei. Tietysti tuossa pukemistilanteessa tarvitaan sitten sitä ammattitaitoa, että kaiken raivonsa keskellä lapsi tuntee olevansa turvassa ja hyväksytty omana itsenään.

Meidän Perhe -lehdessä 12/2011 Sinkkosen sohvalla -palstalla kaksi äitiä kirjoittaa huolensa 3-vuotiaiden lastensa vilkkaudesta. Toisen äidin lapsi on päiväkodissa, toisen käy kerhossa. Sekä päiväkodissa että kerhossa on kiinnitetty huomiota näiden lasten vilkkauteen. Äidit ovat huolissaan, ovatko heidän lapsensa ylivilkkaita. Vastaajana on lastenpsykiatri Jari Sinkkonen.

Sinkkonen tuo vastauksessaan esiin useita mielenkiintoisia kohtia, joista olen Sinkkosen kanssa samaa mieltä. Sinkkonen sanoo, että 3-vuotias on vielä pieni. Ei voi odottaa, että 3-vuotias jaksaisi istua hiljaa paikallaan pitkiä aikoja. 3-vuotias vasta opettelee käyttäytymään eri tilanteissa. Suurimman vaikutuksen minuun kuitenkin teki tämä: "Lapset voivat olla levottomia monista syistä, muun muassa siksi, että he ovat lapsia." Aivan! Jotenkin minusta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa lapset eivät aina saa olla lapsia. Jo pienten lasten pitäisi osata käyttäytyä tilanteessa kuin tilanteessa, heidän pitäisi osata hallita tunteitaan ja ääntään. Lapset saavat olla olemassa, mutta eivät kuitenkaan näkyä ja kuulua. Tottakai rajat ja säännöt kuuluu olla; näiden avullahan lapset nimenomaan oppivat, kuinka missäkin tilanteessa käyttäydytään. Mielestäni pieni levottomuus on lapsille sallittua. Annetaan lasten olla lapsia. Iän myötä keskittymiskykykin paranee.

Sinkkonen kirjoittaa vastauksessaan myös siitä, kuinka lapset ovat nykyisin alttiita jatkuvalle ärsyketulvalle. Koko ajan on ympärillä ääntä, taustamelua. Se ei voi olla vaikuttamatta lasten levottomuuteen. Itse olen halunnut rauhoittaa ilmapiirin kotona. Meillä ei soi radio tai televisio taustameluna - eihän meillä edes näy televisio! Lapset saavat katsoa dvd-elokuvia silloin tällöin, mutta niitä ei katsota enää lähellä nukkumaanmenoa. Mielestäni hyvät yöunet ovat ensiarvoisen tärkeitä. Neljän pojan kanssa ei melulta ja vauhdilta voi välttyä, mutta kun ääntä ja liikettä alkaa olla liian paljon, puetaan päälle ja lähdetään ulos tai rauhoitutaan esimerkiksi kirjoja lukemalla.

Perheemme 5-vuotias on aina ollut luonteeltaan energinen ja vilkas. Kuitenkin poika jaksaa keskittyä mieluiseen tekemiseen, on hyvin fiksu ajatuksiltaan ja monella tapaa lahjakas. Äidinvaistoni ei huuda, että lapsen vilkkaus olisi ongelma. Haastavaa se toki on. Otin kuitenkin asian puheeksi poikien varahoitopaikassa. Ajattelin, että voinhan minä äitinä olla sokea lapseni käytökselle ja varmasti ammattikasvattajat osaavat katsoa lastani toisenlaisin silmin. Heidän mielestään pojan käytöksessä ja kehityksessä ei ole mitään huolestuttavaa. Sanoivat poikaa energiseksi, mutta eivät ylivilkkaaksi. Olen iloinen, että otin asian puheeksi. Vaikka en ole ollut huolissani, olen varmaankin pyöritellyt asiaa mielessäni tiedostamattani. Tällainen keskustelu vanhempien ja päivähoitohenkilöstön välillä on mielestäni hyvin tärkeää.

Palatakseni vielä siihen lehtijuttuun... Sinkkonen ei myöskään kiistä adhd:n olemassaoloa. En minäkään. Kuinka voisinkaan, kun perheessämme on adhd-lapsi?! Uskon kuitenkin Sinkkosen tavoin, että adhd:n yleisyyttä liioitellaan ja lapsille annetaan liian heppoisin perustein adhd-leima otsaan. Tuskin alan ammattilaisten parissa, vaan enemmänkin tavan kansan keskuudessa ja varmasti jossain määrin myös päivähoidossa.

Sanotaan, että lapsen menetys on pahinta, mitä vanhempi voi elämässään kohdata. Allekirjoitan tämän täysin. Pienen esikoistyttöni kuolemasta on aikaa jo yli 11 vuotta, mutta vieläkään ei kulu päivääkään, ettei pieni tyttöni olisi mielessäni. Hän oli elämässäni vain hetken - aivan liian vähän aikaa - mutta vaikuttaa elämääni kuolemaani asti. Hän muutti minut täysin. Hän teki minusta äidin.

Elämä ei ole ennallaan lapsen menetyksen jälkeen. Kuinka voisikaan olla?! Osa minusta repäistiin irti lapsen kuollessa. Uusiksi meni perhe, koti ja ammatti. Koin valtavan äitiyden kriisin: Olenko enää äiti, kun minulla ei ole elävää lasta? Syytin itseäni, lääkäriä, Jumalaa. Olin vihainen, surullinen, epätoivoinen. Mitä pahaa olin tehnyt, kun jouduin menettämään lapseni? Mitä pahaa lapseni oli tehnyt, kun joutui kuolemaan? Pieni, viaton lapsi. Velloin surussa ja epätoivossa, velloin oikein kunnolla pohjamutia myöten.

Pohjalta pääsee vain ylöspäin. Hitaasti, mutta varmasti. Kaksi askelta eteenpäin, yksi taaksepäin. Pikku hiljaa aloin taas nähdä värejä ja auringonpaisteen, kuulin linnunlaulun. Surun tie on ollut pitkä, eikä se itseasiassa pääty koskaan. Olen saanut surusta uuden ystävän - en niin mieluisaa, mutta olen oppinut elämään suruni kanssa. Toisaalta haluan riippua surussani kaksin käsin; onhan suruni merkki siitä, että olen menettänyt jotain äärettömän rakasta.

Uskon, että lapseni kuolemalla on jokin tarkoitus. Mikä se on - sitä en tiedä. En voi ymmärtää, miksi lapsen täytyy kuolla. Olen kuitenkin oppinut elämään asian kanssa. Ja on ihmeellistä, miten näin surullisesta ja traagisesta asiasta voi seurata paljon hyvää ja ihanaa ja ihmeellistä. Olen onnellinen. Olen menettänyt paljon, mutta saanut vielä enemmän. Olen kasvanut ihmisenä ja äitinä. En ole se sama ihminen kuin ennen lapsen kuolemaa. Olen joutunut silmäkkäin kuoleman ja elämän raadollisuuden kanssa, mutta selvinnyt. Elämäni meni uusiksi. Se ei ole entisellään, mutta se on hyvää ja kaunista.

Ja eihän se tähän lopu. Usko jälleennäkemiseen kantaa vaikeina päivinä. Tieto siitä, että saan nähdä rakkaan lapseni.

Tapahtui kerran perhekerhossa. Arviolta 5-vuotias tyttö suuttui lähtötohinoissa kaverilleen ja lyödä muksautti tätä. Lyöneen tytön äiti puuttui välittömästi tilanteeseen sanomalla: "Ei saa lyödä ilman hyvää syytä." Toivon totisesti, että äidiltä pääsi sammakonpoikanen eikä tuo ole perheen yleinen kasvatusperiaate. En ollut seuraamassa tilanteen jatkoa, joten en tiedä, huomasiko äiti sanoneensa jotain omituista. Jos äiti ei ole korjannut tytölle sanojaan, on lapsi saanut aika ikävän käsityksen lyömisen oikeellisuudesta.

Lapset lyövät, valitettavasti. Kun sanat eivät riitä ilmaisemaan tunteita, otetaan nyrkit avuksi. Kun suututtaa ja kiukuttaa, on helppo huitaista kaveria, siskoa tai veljeä - tai jopa vanhempia. Meidän toiseksi nuorin lapsemme oli reilu 2-vuotias uhmaikäinen, kun pikkuveli syntyi. Mustasukkaisuus oli valtavaa, uhma oli voimakasta. Ja lisäksi lapsen luonne oli - ja on vieläkin - hmm... energinen ja ajoittain raju. Silloin meillä heilui nyrkit. Tai jos ei nyrkki heilunut, poika raapi, repi, nipisteli, puri ja potki isoveljeään. Koskaan poika ei kohdistanut vihantunteitaan vauvaveljeen, vaan isoveli joutui sijaiskärsijäksi. Monesti oli voimaton olo lapsen kanssa. Mikään ei tuntunut auttavan. Poikaa kiellettiin, eristettiin, annettiin jäähyjä, asiasta keskusteltiin ja pojalle annettiin positiivista huomiota. Mutta ei, ei näistä ollut apua. Ainut, mikä auttoi, oli aika. Pikkuhiljaa mustasukkaisuus ja uhma helpottivat ja lyöminen väheni. Toisinaan nyrkki heiluu vieläkin, vaikka poika tietää, että toista ei saa lyödä, mutta 5-vuotiaan kanssa asiasta pystyy puhumaan.

Tällaiset lapsen vihantunteet eivät ole kasvattajalle helppoja kohdata. Varmasti kasvattajan omat lapsuudenkokemukset vaikuttavat siihen, kuinka lyömiseen suhtautuu. Toinen kasvattaja menettää hermonsa helpommin kuin toinen. Itse olen aina yrittänyt pohtia, mitä tunteita lapsen teon taustalla voi olla. Jos onnistun tunnistamaan lapsen tunteen, minun on helpompi ymmärtää lasta. Ymmärtää syitä lapsen käytökselle. Tekoa - lyömistä - ei tietenkään voi hyväksyä, mutta itse saan tästä ymmärtämisestä työvälineitä lapsen kanssa keskustelemiseen. Ja monesti lapsi rauhoittuu jo siitä, kun huomaa aikuisen ymmärtävän. Syliä ja ymmärrystä, näistä on usein apua tilanteen rauhoittamiseksi. Anteeksi on kuitenkin aina pyydettävä, sillä toista ei saa koskaan satuttaa. Nykyisin 5-vuotiaamme osaakin pyytää anteeksi oma-alotteisesti.

Mielestäni tässä(kin) asiassa aikuisen esimerkki on tärkeää. Sanotaanhan jo laissakin, että lapsen ruumiillinen kurittaminen on kielletty. Aikuinen ei saa missään tilanteessa satuttaa lasta. Jos itse satutan lasta, kuinka voin perustella lapselle, että toisen satuttaminen on kielletty?